Varjoliitämisen idea

Varjoliito on kevytilmailulaji, joka on nopeimmin kasvava urheiluilmailulaji maailmassa. Varjoliitimet ovat niin yksinkertaisia ja toimivia lentolaitteita, että ne tuntuvat jopa liian hyvältä ollakseen totta. Kuvittele, henkilökohtainen lentokone jonka voi kuljettaa selkärepussa tai auton takakontissa ympäri maailmaa. Sillä voi lentää kilometrien korkeuksissa, tehdä matkalentoja, surffata matalalla rinnetuulissa, nauttia hiljaisesta liidosta tai lentää rajua taitolentoa ja nauttia G-voimista.

Varjoliito on urheilu-ilmailijan toteutunut unelma. Se onkin riippuliidon ohella yksi puhtaimmista tavoista lentää ja nauttia ilma-elementistä ja luonnosta kolmessa ulottuvuudessa. Riippu- ja varjoliito ovat yhdessä erottamattomat, sillä niillä on samat juuret, kun mennään historiassa tarpeeksi kauas. Usein harrastajat ovat molempien lajien taitajia. Koulutusohjelma on likipitäen samanlainen molemmissa lajeissa ja lentopaikat ovat samat. Eroja onkin ainoastaan lentolaitteessa itsessään. Riippuliidin koostuu kiinteistä rakenteista kun taas varjoliidin on nimensä mukaisesti varjo.
Ulkonäkönsä puolesta varjoliitimen voi sekoittaa laskuvarjohyppääjien liitovarjoon, mutta varjot eroavat rakenteensa ja käyttöideansa puolesta täysin toisistaan. Etelän rantakohteista tutut pallomaiset vetovarjot eivät myöskään ole varjoliitimiä. Edellä mainituista ainoastaan varjoliitimellä on hyvät lento-ominaisuudet. Liitimiä on olemassa aloittelijan helposta perusliitimestä aina tehokkaisiin kilpaliitimiin, joilla lentäminen vaatii kokemusta.
Liidin varusteineen painaa vain noin 15-25 kiloa ja lentäminen on tekniikka, ei voimalaji. Koska fyysisellä voimalla sinänsä ei ole merkitystä, miehet ja naiset lentävät samoissa kilpailuissa samoja tehtäviä.

Kun näkee varjoliitimen ilmassa, niin se näyttää niin luonnolliselta, että ensimmäisenä tulee mieleen, että laji on ollut olemassa iät ja ajat. Varjoliidon historia on kuitenkin suhteellisen lyhyt ja täynnä huimapäitä ja pioneereja. Itse asiassa laji alkoi kunnolla vasta 70-luvun lopussa, mutta kehittyi siitä erittäin nopeasti.
Ensimmäisten varjoliitäjien katsotaan olleen Ranskalaisia Laskuvarjohyppääjiä ja vuoristokiipeilijöitä, jotka "lensivät" modifioiduilla laskuvarjoilla vuorilta alas. Mullistavaa ei ollut varjon liitokyky vaan sen käyttötapa, eli starttaaminen rinteestä niin, että ilmaan noustiin (hypättiin) vasta sitten kun varjo oli ensin täyttynyt, siis päinvastoin kuin laskuvarjohypyssä ja BASE hypyssä, jossa haetaan vapaan pudotuksen tuomaa nautintoa, ei niinkään itse lentämisen.
Alussa varjoliitimet näyttivätkin paljolta laskuvarjoilta ja niiden liitokykykään ei ollut paljon parempi. Pian ymmärrettiin, että tarvittiin täysin erilaista konseptia, jotta liitokykyä saataisiin parannettua, tässä vaiheessa riippuliidon asiantuntijat olivat ratkaisevassa asemassa liidinten kehittelyn kanssa. Nykyään varjoliitimet ovat nimensä mukaisesti liitimiä ja eroavat laskuvarjoista kaikessa muussa, paitsi että myös ne ovat kangasta ja punosta. Tähän yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Nykyliidinten liitokyky on jo niin hyvä, että satojen kilometrien matkalennot ovat mahdollisia, mikäli lentotaito on hanskassa.
Suomessa ensimmäiset varjoliitimet nähtiin 80-luvun puolivälin jälkeen, tällöin liitäjät olivat villejä harrastajia, jotka olivat tuoneet vanhoja varjoja Alppimaista ja lensivät niillä Suomessa ilman mitään koulutusta tai sen suurempaa käsitystä asiasta. Onnettomuuksia sattui ja ne olivat lähes poikkeuksetta vakavia. Suomen Ilmailuliitto otti asian hoitoon v.-90 ja Varjoliidolle tehtiin oma koulutusohjelma riippuliidon viereen. Nykyään Suomessa on noin 500 varjoliitäjää ja 500 riippuliitäjää. Laji kasvaa tasaisesti ja tulijoita lajin pariin on enemmän kuin kerhot pystyvät kouluttamaan.

Lentäminen

Lentäminen liitimellä on hauskaa. Mukavissa valjaissa ja säästä riippuen varjoliitäjä voi olla ilmassa useita tunteja ja lentää useita kilometrejä lähtöpaikastaan. Lentämisen periaate on sama kuin purjelentokoneella. Energiana käytetään luonnon voimaa, tuulta ja termistä (lämmintä ylöspäin nousevaa) ilmaa. Liitäjä pysyy ilmassa näiden termiikkien ja rinnetuulten avulla. Ainoastaan lentotaito ja kulloinenkin sää rajoittaa sitä kuinka kauan tai kuin pitkälle voi lentää.

Suomessakin voidaan lennetään pitkiä matkoja ja kohota nousevissa ilmavirtauksissa (termiikeissä) kahden- kolmen kilometrin korkeuteen. Taitojen ja osaamisen karttuessa matkalento on erittäin mielenkiintoinen lentämisen muoto. Matkalentämisessä myös kilpaillaan. Silloin kysymys on ennalta määrättyjen matkalentotehtävien läpilentämisestä mahdollisimman nopeasti. Suomalaiset kisapilotit osallistuvat paljon kansainvälisiin kilpailuihin ja matkustelevat harjoitusleireillä ympäri maailmaa. Päästäkseen matkalentovaiheeseen asti on liitimen hallinta ja olosuhteiden tulkitseminen oltava jo erittäin pitkällä. Näin ollen sää ja sen ilmiöt ovat keskeisellä sijalla opeteltaessa hyväksi liitäjäksi. Samoin kuin missä tahansa ulkoilmalajissa nöyryys luonnon voimia ja sen ilmiöitä kohtaan on edellytys hyväksi liitäjäksi tulemisessa. Ilma on ihmiselle täysin vieras elementti, joten siihen tulee suhtautua suurella kunnioituksella.
Matkalentäminen ei suinkaan ole ainoa tyyli lentää liitimellä, osa harrastajista ei juuri koskaan edes lennä matkalentoa, vaan nauttivat pelkästä liitolennosta rauhallisella kelillä tai pysyttelevät rauhallisemmissa rinnenostoissa ja paikallisissa termiikeissä "kiksit saa vähemmälläkin" -periaatteella.

Varjoliitimiä on myös moottoroituna, jolloin puhutaan "paramoottoreista" tämä laji on suosittua juuri tasaisilla mailla. Paramoottorilla lentämään päästäkseen tulee käydä kurssi ja suorittaa samat kuviot kuin ns. vapaasti lentäjienkin. Osa harrastajista taas on vihkiytynyt ns. para-alpinismiin, missä nimensä mukaisesti lennetään alas vuorilta, tarkoituksenakaan ei ole pysyä ilmassa pitkiä aikoja vaan liidintä käytetään vuorelta alas laskeutumiseen, tähän on jopa valmistettu erikoiskevyitä liitimiä ja valjaita. Uusin lisä lajin sisällä on ns. Bivouaq – lentäminen. (seikkailulentäminen) Ideana on liikkua jalan ja lentäen vuoristossa niin että lentäjä viettää koko aikansa lentoreitillä, siis asuu teltassa yöt ja lentää päivät kun on keliä, ja jos ei ole niin liikkuu jalan kohti määränpäätä. Esimerkiksi suosittu lentoreitti on Pyrenein vuoristo päästä päähän. Kaiken varustuksen tulee mahtua valjaisiin, siis teltat, keittimet, ruoka ym. vaellusvarusteisto. Myös tähän uuteen seikkailulentämiseen on erikoisvarusteita jo olemassa. Bivouaq lentäminen yhdistääkin retkeilyn lentämisen ja tuo aivan uuden ulottuvuuden retkeilyyn.
Suomessa lentotoiminta keskittyy enimmäkseen pienlentokentiltä lentämiseen, taittopyörähinauksella starttaamalla ja termiikeissä lentäen. Talvisaikaan, jolloin termiikkiä ei esiinny, kerhot keskittyvät koulutukseen järvien jäältä hinaamalla. Ja Suomen harvoissa rinnelentopaikoissa surffailuun.

Lentokyvyn salaisuus, eli liitämisen perusidea

Varjoliitimen Siipi toimii samalla tavalla kuten lentokoneen siipi. Samat aerodynamiikan lait ovat voimassa myös varjoliitimessä; siiven alapinnalle muodostuu ylipaine ja yläpinnalle alipaine. Nostovoima syntyy alipaineen "vetäessä" ja ylipaineen "työntäessä" siipeä ylöspäin. Itse pilotti on se massa joka antaa siivelle liike-energian. Tämä saa siiven lentämään. Nykyaikainen siipi koostuu 30-100 tunnelista, jotka erottuvat toisistaan väliseinillä. Varjoliitimet valmistetaan ilmaa läpäisemättämistä nailon tai polyester kankaista. Siiven alapintaan kiinnittyy 20-40 kanto-punosta, jotka on valmistettu Kevlarista, Spectrasta tai Dyneemasta. Siiven takareunassa on ohjauspunokset, joilla siipeä ohjataan. Kantopunokset kiinnittyvät valjaisiin, joissa lentäjä istuu tukevasti. Pilotti ohjaa liidintä käsillä ohjauspunoksista vetämällä ja painopisteen siirroilla. Varjoliitimeen kuuluu siipi (liidin), valjaat ja varavarjo, joka on kiinni valjaissa. Kaikkia näitä on hyvin monta eri tyyppiä aloittelijan helpoista varusteista aina kilpalento välineisiin. Muita pakollisia varusteita ovat kypärä, korkeusmittari jossa on liitimen nousu- tai laskunopeutta ilmaiseva mittari eli variometri.

Hinaus- ja rinnestartti, eli lentoon lähtö

Suomessa varjoliitimet hinataan kesällä ilmaan autolla taittopyörä systeemiä käyttäen tasaiselta maalta, esimerkiksi lentokentältä, pellolta tai tienpätkältä. Myös erityistä vintturi ja kitkakelahinausta käytetään. Talvella varjoliidin voidaan hinata taivaalle moottorikelkalla järven tai meren jäältä. Normaalisti hinaus tapahtuu 300 - 500 metriin, jolloin lakikorkeudessa irrottaudutaan hinauksesta ja pilotti etsii termiikin jolla noustaan lähelle pilven pohjaa, lentäminen jatkuu termiikkien eli nousevien ilmavirtausten avulla. Vuoristossa hinaussysteemiä ei luonnollisesti tarvita vaan startti tapahtuu suoraan vuorenrinteestä. Muutoin lentäminen tapahtuu samalla periaatteella.

Onko se vaarallista?

Usein kysytään että, "onko se vaarallista". Lyhyt ja oikea vastaus tähän on KYLLÄ. Varjoliito luetaan riskilajeihin. Ainoa täysin idioottiturvallinen tapa aloittaa urheiluilmailu (mikä tahansa laji) on lukea siitä kirjoista, katsella videolta tai muuten vain unelmoida lentämisestä. MUTTA jos olet valmistautunut opettelemaan varjoliidon kunnolla, oikeaoppisesti, oikeassa paikassa, noudatat lentämisen sääntöjä, kunnioitat sen elementtejä ja säätä sekä ymmärrät oman rajallisuutesi luonnon voimien edessä, niin vaarat ovat hyvin pienet toden totta.

Miten liitäjäksi?

Varjoliito on ilmailuviranomaisten valvomaa toimintaa, siinä missä mikä tahansa lentäminen Suomessa ja vaatii siten myös kelpuutustodistuksen siihen. Lupakirjan saa läpikäytyään ilmailuviranomaisen hyväksymän kouluttajan ja kerhon kurssin hyväksytysti. Kurssit sisältävät lentämisen lisäksi teoriaa ja kokeen sekä tarkastuslennon. Varjoliidon harrastusta ei ole syytä aloittaa itsenäisesti, vaan on ehdottomasti syytä hakeutua asiantuntevan kouluttajan kurssille. Yleensä itseopiskelijat jossain vaiheessa loukkaavat itsensä ja hyvä harrastus jää jo ennekuin se on alkanutkaan. Lisäksi onnettomuudet ovat lähes aina vakavia.
Suomen Ilmailuliitolla on varjoliidon koulutusohjelma, Para Pro. Joka on viisiasteinen ja jakaa harrastajat oppilaisiin ja itsenäisiin lentäjiin. PP1 ja 2 ovat oppilasasteita ja 3-5 kokeneiden lentäjien asteita. Ylin taso PP5 edellyttää matkalentojen suorittamista ja sillä voi osallistua kansainvälisiin kilpailuihin.
Rinteessä tapahtuvista matalaliidoista korkeisiin lentoihin etenevään varjoliitokoulutukseen pääsee Suomessa 15-vuotiaana. Koulutusta järjestävät varjoliidonopettajat Suomen Ilmailuliiton jäsenkerhoissa. Itsenäisen lentäjän kelpoisuuteen valmistavan koulutuksen hinta on noin 300 – 500 euroa, kerhosta riippuen. Kurssille tultaessa tarvitsee vain ulkoiluvarusteet, koska koulutuslennot suoritetaan kerhon kalustolla. Mikäli tässä vaiheessa mielit jo kurssille pääsyä, niin ota yhteys Suomen Ilmailuliittoon. Sieltä neuvotaan lähin kouluttava kerho johon voit mennä. Muista, että yksikään kirja, opas tai video ei voi opettaa sinua lentämään liitimellä, sen tekee ainoastaan taitava lennonopettaja.
Kaikki Suomessa myytävät liitimet ovat testattuja kansainvälisesti hyväksytyin testein. Suomessa ei saa lentää sertifioimattomalla liitimellä, liitimen tulee myös sopia liitäjän taitotason kanssa yhteen. Varjot luokitellaan ominaisuuksiensa mukaisesti eri luokkiin, aina koulutus ja aloittelijan liitimestä kovanluokan kilpaliitimiin. Seuroilla ja varjoliitokouluilla on yleensä koulutuskäyttöön tarkoitettuja liitimiä, joten sinun ei heti tarvitse heti investoida omaan varustukseen aloittaessasi harrastusta.